Innovaatioiden lähteet

Moodin 1 tiede- ja teknologialähtöinen tiedontuotanto erottaa uuden tiedon tuottamisen ja tuotetun tiedon käytäntöön soveltamisen omiksi prosesseikseen, jotka ovat eri organisaatioiden (tutkimuslaitokset vs. yritykset) tai ainakin eri toimintojen ja henkilöiden (yrityksen t&k-osasto vs. tuotanto-osasto) vastuulla.

Sen sijaan moodissa 2 lähtökohtana on, että uuden tiedon luomisen ja tiedon hyödyntämisen prosessit ovat toisiinsa kietoutuneet: teoreettinen tieto ja käytännön tieto täydentävät toisiaan. Uuden tiedon luominen on tällöin polveileva prosessi, jossa tiedon rakentamisessa on mukana eritaustaisia ihmisiä. (Van de Ven & Johnson 2006)

Käyttäjien eli henkilöstön tai asiakkaiden osallistuminen innovaatiotoimintaan on tunnistettu yhdeksi innovaatiotoiminnan menestystekijäksi (Alam 2002; von Hippel 2005; Magnusson 2003). Käyttäjälähtöisyys innovaatiotoiminnassa perustuu pitkälti Eric von Hippelin 1980-luvulla tekemiin tutkimuksiin ns. lead usereiden toiminnasta.

Tänä päivänä on kommunikaatioteknologian avulla mahdollista tavoittaa erilaisia käyttäjiä suhteellisen helposti ja käyttäjätiedon keräämisestä onkin tullut helpompaa. Myös tavalliset ihmiset ovat yhä enemmän aktiivisia ja kiinnostuneita osallistumaan. Yritykset eivät kuitenkaan aina tiedä, miten käyttäjätietoa voisi hyödyntää tietolähteenä innovaatiotoiminnassa (Kristensson & Magnusson 2010).

Käyttäjälähtöisyyden tapojen kirjo on mittava. Vaikka von Hippel (2005) tutki nimenomaan käyttäjiä kehittäjinä (lead users), usein myös markkinoinnin puolelta tutut tutkimusmekanismit mainitaan käyttäjälähtöisinä. Näissä kuitenkin käyttäjä on passiivinen tiedonhaun kohde tai objekti. Grabher ym. (2008) on jakanut käyttäjätiedon hankkimisen kolmeen eri ulottuvuuteen, deduktiiviseen, induktiiviseen ja hybridimalliin.

Deduktiivinen lähestymistapa on perinteistä markkinatutkimusta, missä itse asiakas on tutkimuksen kohde ja tieto on asiakkaasta. Induktiivisessa lähestymistavassa käyttäjätieto on käyttäjän tietoa ja käyttäjä on fyysisesti läsnä. Näiden kahden lähestymistavan väliin sijoittuu käyttäjien ja kehittäjien yhteiskehittäminen eli "co-development", jossa siis käyttäjät ja kehittäjät muodostavat yhteisön, joka kehittää asioita yhteistyönä.

Cavaye (1995) on esittänyt tutkimuksessaan kuuteen ulottuvuuteen perustuvan menetelmän analysoida käyttäjien osallistumisen tapoja:
osallistumisen tyyppi, joka kuvaa kehittämiseen osallistuvien käyttäjien osuutta, ts. kaikki aiotut käyttäjät tai käyttäjien edustajat osallistumisen aste, joka kuvaa sitä, millainen vastuu käyttäjillä on kehittämisessä, ts. neuvoa-antava; uloskirjattu vastuu; tiimin osa tai täysi vastuu osallistumisen sisältö, joka kuvaa sitä, mihin suunnittelun aspekteihin käyttäjät osallistuvat, ts. tekninen suunnittelu tai sosiaalinen suunnittelu, joka koskee uuden kehitettävän systeemin tai vastaavan sosiaalisia ja inhimillisiä vaikutuksia osallistumisen laajuus, joka kuvaa sitä, mihin kehittämisprosessin osiin käyttäjät osallistuvat, ts. projektin määrittely, vaatimusmäärittely, rakentaminen, testaus osallistumisen muodollisuus, joka kuvaa sitä, kuinka virallisia tai muodollisia ne toiminnot ovat, joihin käyttäjät osallistuvat, ts. virallinen, puolivirallinen tai epävirallinen osallistumisen vaikutus, joka kuvaa sitä, missä määrin osallistuminen vaikuttaa kehittämisprosessiin ja tulokseen, ts. suuri, keskitasoinen tai pieni.

Tarkasteltaessa käytäntölähtöistä innovaatiotoimintaa erityisesti moodin 2a kannalta, korostuu käyttäjien lisäksi koko arvoverkoston osallistaminen. Arvoverkostolla tarkoitetaan useamman kuin kahden toimijan muodostamaa suhteiden kokonaisuutta, jossa toimijat luovat arvoa toisilleen keskinäisen vaihdannan kautta.

Verkoston osapuolten välinen vaihdanta on muuttunut paljon moninaisemmaksi perinteiseen alihankintaverkostoon verrattuna. Verkostosuhteita solmitaan avoimemmin ja verkostorakenteet ovat dynaamisempia. (Peppard & Rylander 2006) Arvontuotto on jokaisen verkoston taustalla verkoston syntyyn ja kehittymiseen vaikuttavana tekijänä (Kothandaraman & Wilson 2001). Innovaatiotoiminnan näkökulmasta verkostoissa tapahtuva tiedon ja ideoiden vaihto verkoston eri rajapinnoissa katalysoi innovaatioiden syntymistä ja kehittymistä (Malinen & Haahtela 2007).

Verkostojen ominaispiirteet tekevät niiden hallinnoimisesta tai johtamisesta erittäin haasteellista. Verkostot sisältävät sekalaisen määrän toimijoita, joilla on erilaisia osaamisalueita, pyrkimyksiä ja näkemyksiä. Verkoston jäsenet saattavat myös olla eri intensiteetillä mukana verkoston toiminnassa ja tämä intensiteetti saattaa vaihdella eri aikoina. Usein suurin syy yhteistyön epäonnistumiselle ovat ristiriitaiset pyrkimykset verkoston toimijoiden välillä sekä näkemyksellisistä eroista johtuvat kulttuuriset ristiriidat.

Arvoverkoston muodostuminen vaatii pitkän aikajänteen. Vision luominen, yhteistyön konkretisointi ja vuorovaikutuksen säilyttäminen ovat oleellisia asioita. Yhteisille näkemyksille ja arvoille perustuvan jaetun vision luominen verkoston tulevaisuudesta on koettu ensiarvoisen tärkeäksi verkoston kehittymiselle. (Möller, Rajala & Svahn 2004)

Vision luomisen prosessin tulisi olla epälineaarinen ja itseään useasti toistava. Jaettu visio on siis pikemminkin prosessi itsessään kuin jonkin prosessin lopputuote ja näin ollen keskeiseksi tehtäväksi tulee vision luomisen sijaan visioprosessin jatkuva ylläpitäminen (Senge 1994).

Itse asiassa juuri arvoverkoston kompleksisuus ja toimijoiden erilaisuus luovat innovaatiopotentiaalia. Serenpiditeetti tarkoittaa, että annetaan sattumille mahdollisuuksia tuomalla yhteen erilaisia toimijoita ja avaamalla uudenlaista vuorovaikutusta. Näin voi syntyä jotain ennalta odottamatonta.