Miksi puhutaan turpeen polton kiellosta, kun pitäisi puhua muusta?

Ilmastolakko ja IPCC-tiedonannot ovat taas sähköistäneet ilmapiiriä, ja kentällä vaaditaan toimenpiteisiin ryhtymistä. Suomessa, ainakin mediassa, toimenpiteisiin ryhtymistä ovat hallinneet turpeen polton ja kouluissa maidon juonnin kieltämiset. Kielloilla saa näkyviä otsikoita ja paljon mediahuomiota. Niin myös kieltojen vastustamisella.

Suomi näyttää jakautuvan kahteen osaan. On Joensuu-Oulu-akseli ja sen pohjoispuoli, jossa on turvetta ja maitoa tuottavia suomalaisia sekä Kotka-Vaasa-akseli ja sen eteläpuoli, jossa turvetta ei polteta ja maidolle halutaan korviketta. Nämä kaksi tuotetta ovat nousseet symbolisoimaan erilaista Suomea, Suomea joka ei halua ymmärtää toisen puolen näkemyksiä.

Suomessa riideltiin jo vuosituhannen alussa turpeen asemasta fossiilisena polttoaineena. Turpeen hiilijalanjälkikeskusteluun LUTin kestävyystiede on osallistunut aktiivisesti, muun muassa Sanni Väisänen väitöskirjallaan "Greenhouse gas emissions from peat and biomass-derived fuels, electricity and heat — Estimation of various production chains by using LCA methodology". Tiedämme siis tarkasti, paljonko kasvihuonekaasuja turpeen energiakäyttö tuottaa (Kuva. Turpeen energiakäytön kasvihuonekaasupäästöt).

Turpeen energiakäytön kasvihuonekaasupäästöt ovat olleet laskussa 2000-luvun alun jälkeen. Tällä vauhdilla ne ovat lähes olemattomat 2040 mennessä. Tätä näkemystä tukee myös energiateollisuuden visio polttoaineiden käytöstä 2040.

Turvekeskustelujen lopputuloksena oli eduskunnan suuren valiokunnan äänestyspäätös, joka on pitänyt. Suomessa vallitsee yksimielisyys siitä, että turpeen poltto loppuu lähitulevaisuudessa ja ainakin ennen vuotta 2050.

Miksi sitten riidellä jostain joka on ja vähenemässä ja jonka lopettamisesta ei ole laajaa erimielisyyttä? Detaljitasolla riitely on helppoa. Voidaan tuoda esille, että huipputuotannon aikaan, talvipakkasilla tarvitaan hyvälämpöarvoista polttoainetta kuten turvetta. Voidaan tuoda esille tulistinkorroosio, jota turpeen käyttö voimalaitoksissa vähentää. Voidaan keskustella maaseudun työllisyydestä ja koneyrittäjien investointien kuoletuksista. Suuri kuva pysyy kuitenkin samana: muutos ja siihen liittyen se, että asiat eivät pysy ennallaan.

Niin turve- kuin maitokeskustelu on osa ilmastokeskustelua. Nämä aiheet voidaan ratkaista, vain aikataulusta on kinaa. Pienten ja helppojen, jopa triviaalien, aiheiden sijaan pitäisikin keskustella isoista, haasteellisista asioista: Miten Suomi pääsee ensin hiilineutraaliksi ja sitten hiilinieluksi? Suomikaan ei voi jämähtää neliraajajarrutukseen vaan haasteet pitää ratkaista. Onneksi turpeen energiakäytössä ei ole mitään isoa tai kallista ongelmaa.

Turvekeskustelussa on vain voittajia. Jättämällä mainitsematta, että turpeen käyttö on vähenemässä muutenkin, saadaan pikavoittoja ja voidaan esitellä kohdetta, johon toimenpiteet purevat. Ei tarvitse todeta voimattomuutta kansainvälisen ilmailun tehokkaan lobbauksen edessä. Ei myöskään tarvitse keskustella hankalista asioista, kuten metalli- ja sementtiteollisuuden hiilijalanjäljen nollaamisesta tai siitä, miten hoidetaan kuljetukset ja raskas liikenne tulevaisuudessa ilmastoa ajatellen.

Olisi hyvä, että keskustellessa korostettaisiin jo saatuja vähenemiä, ennustettua kehitystä ja kustannuksia, ennen kuin aletaan vaatimaan täyskieltoa. Toisaalta sittenhän keskustelu olisi tylsää.

Kirjoittaja Esa Vakkilainen on energiatekniikan professori, LUT School of Energy Systems. @EsaVakkilainen

Kuva. Turpeen energiakäytön kasvihuonekaasupäästöt.