Rakennusala on siirtymässä Euroopassa uudelle aikakaudelle, johon kuuluu pakollinen kestävyyden hallinta. Sääntelyn tuomat uudet vaatimukset nostattavat odotuksia siitä, miten organisaatiot ja julkishallinto mittaavat, hallitsevat ja raportoivat ympäristövaikutuksia rakennusten ja infrastruktuurin koko elinkaaren ajan. Tämä on täysin perusteltua, koska ala vastaa merkittävästä osasta resurssien käyttöä ja päästöjä maailmanlaajuisesti.
LUT-yliopiston johtama tuore kansainvälinen tutkimus kuitenkin osoittaa, että rakennusalan nykyinen tietoympäristö ei riitä tukemaan kehittyvää kestävyyssääntelyä. Tästä seuraa käytännön kysymys, jota on yhä vaikeampi sivuuttaa: kuinka paljon digitalisaatiota todella tarvitaan kestävyystavoitteiden tukemiseen?
Vallitsevan narratiivin mukaan lisääntyvä digitalisaatio johtaa luonnostaan parempiin lopputuloksiin.
Sekä politiikassa että teollisuudessa on yleisesti ajateltu, että digitalisaation lisääminen johtaa automaattisesti parempiin tuloksiin. Yksityiskohtaisempia aineistoja, kehittyneempiä työkaluja ja kattavampaa raportointia tarjotaan usein ratkaisuksi kestävyyshaasteisiin. LUTin Kestävyysmurros-tutkimusryhmän tuore tutkimus viittaa kuitenkin siihen, että tämä näkemys voi olla liian yksinkertaistava ja joissain tapauksissa jopa haitallinen.
Curious People -uutiskirje kertoo ratkaisuista, joilla autamme yhteiskuntaa, teollisuutta ja liiketoimintaa uudistumaan sekä raivaamme tietä energiasiirtymässä ja luonnonvarojen kestävässä käytössä.
Miten elää epätäydellisen datan todellisuudessa?
Rakennushankkeiden todellisuus näyttää käytännössä hyvin erilaiselta kuin politiikkasuunnittelun ideaalit tietoympäristöt. Tieto on tyypillisesti hajallaan taulukoissa, PDF-tiedostoissa ja erillisissä ohjelmistoissa. Data on usein puutteellista, epäyhtenäistä tai vaikeasti saatavilla silloin, kun sitä tarvitaan. Jopa suhteellisen suoraviivaiset elinkaarianalyysit saattavat vaatia paljon manuaalista työtä, ja niitä on usein uusittava projektin edetessä.
Samaan aikaan raportointivaatimukset kiristyvät ja edellyttävät organisaatioilta ympäristövaikutusten seurantaa ja ennakointia koko omaisuuden elinkaaren ajan läpinäkyvästi ja auditoitavalla tavalla. Seurauksena on kasvava kuilu vaatimusten ja käytännön toteuttamismahdollisuuksien välillä.
Tässä tilanteessa vaatimus paremmasta datasta ei välttämättä osu asian ytimeen. Enemmän dataa ei johda automaattisesti parempaan päätöksentekoon, ja raportointivaatimusten lisääminen saattaa kasvattaa hallinnollista taakkaa ilman parempaa lopputulosta. Erityisesti pienyrityksille datan keräämisen ja hallinnan vaatima työ voi muodostua osallistumisen esteeksi sen sijaan, että tilanne paranisi.
Raportointivaatimusten laajentaminen voi lisätä taakkaa ilman, että kestävyys paranee, jos ei ole selkeää käsitystä siitä, mitä riittävä tarkoittaa.
Ajatus riittävästä datasta nousee keskiöön: oikeanlaista dataa riittävästi, käyttökelpoisessa muodossa ja oikeaan aikaan. Haaste ei myöskään ole pelkästään tekninen. Vaikka digitaaliset työkalut ja datainfrastruktuurit ovat keskeisiä, ne toimivat laajemmassa järjestelmässä, jota politiikka, markkinoiden kannustimet ja organisaatioiden käytännöt muovaavat.
Ympäristöraportoinnin tarkastelu pelkkänä teknisenä ongelmana – asiana, joka voidaan ratkaista paremmalla datalla – ei tavoita isoa kuvaa. Tämä kokonaiskuva sisältää myös nykyisen digitaalisen ympäristön rakenteen. Rakennusdata on usein lukittuna suljettuihin ohjelmistoekosysteemeihin, jotka eivät kommunikoi helposti keskenään. Se vaikeuttaa tiedon siirtoa, yhdistämistä ja uudelleenkäyttöä pitkien elinkaarien aikana. Käytännön toimijat kokevat tämän “epätäydellisen datan todellisuutena” – usein turhauttavana ohjelmistojen vaihtumisen, vanhenemisen ja tiedon katoamisen kierteenä.
Markkinoiden dynamiikka tuo haasteita laajemminkin. Perinteiset hankinta- ja sopimusmallit painottavat usein lyhyen aikavälin kustannuksia ja toimituksia sen sijaan, että tarkasteltaisiin suorituskykyä pitkän elinkaaren ajan. Kestävyyttä tukeva sääntely kuitenkin edellyttää yhä enemmän pitkäaikaista, laadukasta tietoa. Rakennusala voi olla vaikeuksissa näiden tavoitteiden saavuttamisessa, ellei hankintatapoja ja projektinhallintaa uudisteta.
Tarvitaan tasapainoisempi ja käytännönläheisempi lähestymistapa
Rakennusalan kestävyyspyrkimyksistä ei puutu kunnianhimoa. Haaste on kunnianhimon viemisessä arjen käytäntöön. Liian idealistiset oletukset datan saatavuudesta ja laadusta voivat johtaa järjestelmiin, jotka toimivat vain paperilla.
Määräyksissä on syytä huomioida alan epätäydellisen datan todellisuus.
Päättäjillä on keskeinen rooli – ei vain kunnianhimoisten tavoitteiden asettamisessa, vaan myös toteuttamisedellytysten varmistamisessa. Se voi tarkoittaa selkeämpiä ohjeita vaaditun datan suhteen, yhteensopivuuden ja standardoinnin tukemista sekä investointeja jaettuihin datainfrastruktuureihin, jotka vähentävät päällekkäisyyttä ja epävarmuutta.
Riittävän digitalisaation tason määrittely on keskeinen osa murrosta. Ilman sitä kestävyyden parantamiseen tähtäävät teot voivat hukkua raportoinnin mekanismeihin ja prosesseihin sen sijaan, että ne toisivat todellisia muutoksia rakennusten ja infrastruktuurin suunnitteluun, toteutukseen ja hallintaan.
Parempi data on tärkeässä roolissa, mutta yksin se ei riitä.
Kirjoittaja:
